Mielenkiintoisen runon eilen luin

Tuula-Liina Variksen kirjan "Irma" ensimmäiseltä sivulta:

NAISEN KUVA

Hänen on kyettävä miellyttämään.

Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.

Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.

Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,

mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.

Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,

ainut maailmassa.

Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,

yhden lapsen.

Naiivi, mutta pärjää parhaiten,

Heikko, kantaen harteillaan kaiken.

Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,

siksi hän säilyttää sen. 

Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.

Hän ei tiedä, mikä on ruuvin käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.

Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.

Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,

kaukomatkaan säästämiään rahoja,

lihaveistä, käärettä, votkalasia.

Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.

Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.

Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.

Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

(Wislava Szymborska: Sata Szymborskaa)