Sitähän se on... joskus inspiraatio iskee, välillä menee pitkiäkin aikoja jolloin ei luovuus kuki... Mulle yleensä syksy on aikaa jolloin innostun tekemään - kesällä on liian kuuma, kaikki energia menee vain olemiseen...
Tänään olen skannaillut kuvia - äidin ja isän muistoja. Suurin osa taitaa olla äidin. Hän asui tai oikeastaan opiskeli opistossa 50-luvun lopussa pari vuotta. Aina olen ihaillut kuvissa olevia miehen näköisiä tyylikkäitä poikia ja iloisia tyttöjä. Kuvien takana on vain etunimet. Yhden äidin senaikaisen ystävän luona käytiinkin joskus... Nyt vähän harmittaa etten tullut kyselleeksi enemmän tai kyllähän niistä puhuttiin mutta olisi pitänyt laittaa ylös. Mukana on paljon kuvia äidistä ja hänen sisaruksistaan ihan arjessa metsässä hiihtämässä, nuotiolla, yhteiskuvia ym
Nämä kuvat ovat olleet minulla jo muutamia kuukausia - suunnitelmana skannata ne mutta aloittaminen on aina vaikeaa... sitten kun alkuun pääsee - ei malttaisi lopettaa
Seuraavaksi kohteena on oma lapsuuteni. Osa kuvista on kyllä skannattu jo aiemmin. Jossain vaiheessa haluan omat filmirulla-ajan kuvani myös talteen - ja ilman muuta lasten kuvat. Ensimmäisen digikameran taisin hankkia joskus 2000-luvun alussa. Tosin sai niitä kuvia levykkeelle tallennettuna jossain vaiheesssa - nykyisin kyllä yksikään kuva yksikseenkään ei mahtuisi kunnolla 1,44MB levykkeelle. Niitä kuvia ei enää pysty katsomaan kun ei ole levykeasemaa eikä niitä kannattaisi tulostaakaan.
On sitä aika mennyt aika lailla lujaa vauhtia meiän nykyisten 5-kymppistenkin elämässä. Ei lapsena olisi voinut tätä nykyaikaa kuvitellakaan vaikka kouluaineessa 70-luvulla kertoa millainen maailma on vuonna 2000. Ai laitanpa tähän kuvan myös isäni kuvista, pienen hurmurin yksivuotiaana v.37
Pk-mies oli täällä viime viikolla. Ruvennut kulkemaan bussilla - pääsee halvemmalla. No ei voi sitten kuljetella isoja määriä tavaraa mukana (yleensä raahaa puolet omaisuuttaan - siltä välillä tuntuu). Onhan se toki mukava että käy ja on seuraa, mutta... toisaalta itse olen päivät töissä (hän on työtön), illalla töiden jälkeen pitäisi jaksaa keskittyä seurusteluun vai miksi sitä pitäisi kutsua. Kyllähän hän tosin osaa itseään viihdyttää: käy lenkillä ja marjassa (hänen ansiostaan mulla on mustikoita pakkasessa) ja tekee pikkuhommia... nukkuu aamulla jos huvittaa - tosin kyllä musta on parempi että jää sinne sänkyyn - ja itse saan rauhassa keskittyä töihinlähtöön, Töiden jälkeen itse on ihan rätti, joskus vaan ilmoitan että otan pienet torkut ensin... Meidän arkirytmimmekin on erilaiset, minä syön aamulla ennen töihin lähtöa, sitten lounas enkä välttämättä mitään isoa päivällistä. Hän en aamulla syö paljon, puolilta päivin tekee ehkä smoothien tms, sitten haluaa illalla myöhään syödä kunnon ruuan... välillä kieltämättä tuntuu että minun täytyy "sopeutua" omassa kodissani. Kyllä mä siitä olen hänellekin puhunut
Itse olen ajatellut - että tämä sujuu - pieninä annoksina - se viikko kerrallaan 1½-2 kk välein. En usko että me voitaisiin yhdessä asua jatkuvasti. Kummallakin omat kotkotuksensa ja oman ajan tarve. Onneksi mulla on tilaa asunnossa, ei tartte samassa huoneessa kököttää koko ajan jossei haluu... Olohuoneestakin löytyy kolme sohvaa...
Onhan hän toki sopeutunut munkin menemiseen. Hyväksyy sen että käyn viikonloppuisin isää auttamassa - tulee mukaan. Tällä reissulla tarkisti mun tiskikoneen - jonka poistoletku osoittautui rikkinäiseksi - ja kun oli muutakin vikaa niin päätin että kaatopaikalle viedään. Hän sitten purki siitä käyttökelpoisen varaosiksi (jotka varastoitiin laatikkoon minun parvekkeelleni hänen edellisellä kerralla keräämiensä tuohenkäppyröiden kanssa samaan kasaan) ja vei sen siskonmiehen kanssa pois - samalla myös muuta tavaraa varastosta, jotka nopeasti sain sieltä kerättyä mukaan (esim iso patja ja putkinäyttö tietokoneen näyttö joka ei enää kelpaa kenellekään). No se siitä ja hänestä...
Toinen on exä - en mä sille voi mitään että olen kiltti. Toivon hänellekin parasta. Siksi onkin ikävää aina pettyä kun ei onnistukaan. En mä oikeastaan enää jaksa hänelle suuttuakaan... mutta tottahan se on että on ollut tärkeä ihminen minulle - silloin ennen. Toivottavasti saa elämänsä järjestykseen.
Tyttöjen elo näyttää mukavalta. Kummallakin mukavat kumppanit - ja yhdessä suunnittelevat elämää. Niin sen pitää mennäkin... Mutta silti on mukavaa kun tulevat käymään tai edes jutellaan puhelimessa tai skypessä - ja kiva heilläkin käydä. Isänkin vointi parempi vaikkei erinomainen mutta hoitaa omat asiansa - ja auttelee minkä pystyy muitakin - ainakin käymällä jutustelemassa tädillään ja enollaan - ja itsellekin samalla seuraa. Autolla pääsee ajelemaan muttei ajele - onneksi - pitkiä matkoja. Välillä vähän hirvittää ajatus että on autolla liikkeellä mutta tiedän että jossei hän pääsisi itse liikkumaan silloin kun haluaa - niin aika onneton olisi... Maaseudulla kun nuo julkiset yhteydet on aika minimissä - ja isällä on kilsan matka hiekkatietä kylälle (ei kovin mukavaa rollaattorilla liikkua...). Kotokylältä ei bussilla pääse montaa kertaa päivässä, eikä viikonloppuisin eikä kesällä - vain koulupäivinä. Vaikka 50 km säteellä on kolmekin kaupunkia, lähin isompi kylä on 12 km päässä - kotikylästä löytyy kyllä vielä kauppa ja baari (jossa posti), pankki viiden kilsan päässä (kerran viikossa auki).
Hänellä käy kotihoitajat aamuisin, kerran viikossa auttavat peseytymisessä (minä käyn viikonloppuisin), itse hän saa kyllä ruokaa ja kahvia laitettua, siskon kanssa hoidetaan muut hommat kuten pyykinpesu. Veli käy kattomassa lähes päivittäin (asuu kilsan päässä, siskon kanssa asutaan n 45 km päässä) ja korjaa pyykit narulta kun ollaan niitä sinne ripustettu. Sitten muu aika jutustellaan - ja viikolla soitellaan.
Jollain lailla tuntuu että isän sairastuminen on myös lähentänyt meiän sisarustenkin välejä - usein poikkean myös veljen luona kun käyn kotokylässä, eikä vain synttäreinä (vaikka niitäkin monta vuodessa... muistan kun olin eräässä yhdistyksessä ja jotain tapahtumaa järjestettiin tms niin monesti mun piti sanoa ettei onnistu, on synttärit jollakulla lähisuvusta)
Monika (nuorempi tyttäreni joka asustelee lähempänä, 60km päässä) oli viettämässä viikonloppua. Eilen hain puolen päivän jälkeen asemalta ja ajeltiin vaarin luo päiväksi. Iltaa vietettiin saunoen, jutustelen ja elokuvaa katsellen, aamulla vein hänet asemalle. Iinan kanssa juteltiin skypessä illan suussa, sanoivat luultavasti loppukuusta tulevansa käymään pariksi päiväksi. Mun viikonloput menee yleensä silleen että käyn joko lauantaina tai sunnuntaina isän luona, toinen päivä on mulle itselle... tai muulle menolle. Ensi lauantaina vietetään isän syntymäpäiviä. Luultavasti vain pienellä joukolla, lapsenlapset eivät pääse. Sanoin kyllä omilleni että ensi vuonna ei mitään muita juhlia järjestetä sille päivälle (tai lähiviikonlopulle), vaari täyttää vuosia - toivottavasti, sillä elämästä ei koskaan tiedä... se olla opittu viime vuosina. Niin Iina ja avomiehensä järjestävät ensi viikonloppuna tuparit ystävilleen eli Monikakin ja siskontytöt suuntaavat sinne...poikaystävineen. Mukavaa viikonloppua heille, silloin on juhlat järjestettävä kun sopii aikatauluun...
Minullakin olisi juhlat tänä vuonna - en vaan tiedä vielä järjestänkö mitään vai ryntäänkö karkuun ;)
Tässähän tätä tuli taasen jaariteltua, ja ilta meni. Parvekkeella loistaa tuikut ja lyhdyt... on hiljaista ja rauhallista (niin että tekis mieli kiljaista - no EI - nautin nyt tästä)
Ps. olen taas alkanut postcrossailemaan - Maisemakortti saapui vastaanottajalle Saksaan tänä viikonloppuna. Kissakortti menossa Venäjälle. Koskahan tipahtaa kortti postiluukusta minulle... Niin - ja aikuisten värityskirjankin ostin - ja puuvärit (halvat mutta siinä on 36 erilaista)
Äidin haudallakin käytiin, hänellä olisi maanantaina ollut syntymäpäivä (eilen illalla kotona kynttilää poltin). Vein haudalle havuja, sisko oli jo sinne kanervan vienyt.
