Sitä sun tätä

Olen tässä lueskellut noin 29 vuoden takaisesta Minästäni - eli löysin vuoden -87 alun päiväkirjan jota tässä taannoin etsiskelin kun halusin katsoa et olenko maininnut kovista pakkasista mitään - oli ollut jopa -35 astetta pakkasta... Eilen löysin - alimmaisena oli yhden kasan alla. Noita kirjoja on kertynyt vuodesta 1976 lähtien tähän päivään eli kirjoittelen edelleen (en tosin välttämättä joka päivä, yleensä silloin jos joku asia painaa) eivätkä ne ole kaapeissa mitenkään järjestyksessä. Tarttis varmaan tehdä jotain :)

Tuolloin oli siis hiukan yli 21v, töissä olin Kahvila-Ravintolassa kuutostien varrella. Normaalia nuoren naisen elämää, viihteellä käyntiä ja shoppailua, työt vähän verottivat kun työ oli vuorotyötä, mutta kyllä sitä kerkesi - yöunien kustannuksella tai sitten käytiin arki-iltoina. Siihen aikaan en seurustellut mitenkään vakavasti, ilmeisesti kuitenkin halukkaita olis ollut (ainakin tekstien mukaan)... muttei ilmeisesti itselle mieluista... joskus haikaili jonkun perään tai yleensäkin jotain, mutta...  yleensä vaan nautti vapaudesta mennä ja tulla. Kotona asuin mutta autolla pääsi...

Luonteestani sen verran että olin yleensä iloinen ja vilkas, seuraa sain mutta luulen ettei suurinkaan osa tajunnut mun toista puolta (- eikä välttämättä nykyäänkään). Monesti ehkä ymmärrettiin mun sosiaalisuus väärin - joku saattoi sanoa et miks sitten katsoit niin pitkään - hän tuli ehkä ehdottelemaan jotain ja minä kieltäydyin ym.

Tavallaan siitä sain "kärsiä" että katsoin ihmisiä silmiin, monia väärinkäsityksiä tuli vuosien varrella siitäkin. Vilkkaus aiheutti sen että moni varmaan luuli mua ns pinnalliseksi, eikä vaivautunut edes tutustumaan kunnolla. Mutta - oli mulla ihania kavereita joiden kanssa sain asiat purettua - ja tietenkin myös päiväkirja. Ei musta ollut nyhjäämään vain yhden kanssa nurkassa - tämä ei tarkoita sitä etten olisi ollut uskollinen jos seurustelin... Olen aina ollut sitä mieltä että kyllä sitä saa toisten kanssa jutella...

Nyt vanhemmiten olen huomannut itsessäni yhä enemmän yksinolon kaipuuta. Viihdyn aivan mainiosti kotona yksiseni touhuten mitä mieleen juolahtaa. Saa mennä nukkumaan kun haluaa, herätä miten haluaa, syödä oman aikataulun mukaan, saunoa vaikka aamulla tai keskiyöllä... siis vapaapäivinä - arjenhan rajaa työ. Jos kaipaan ihmisiä niin osaan heidän luokseen mennä tai ottaa yhteyttä. Mutta silti on se mukava kun ystävä tulee käymään tai muuten ottaa yhteyttä...

En nyt tiiä oliko tää mitään järkevää tekstiä, mutta tulihan kirjoitettua... Mukavaa sunnuntaipäivää, mie varmaan rupean mietiskelemään sapuskaa

PS. Opiskelinkin samaan aikaan etäopiskeluna Liikeopistossa, tenttimässä kävin Hesassa. Kaikkee sitä nuorena jakso

Loppiainen

Tervetullut vapaapäivä :) - tänä vuonna tämä on vielä vapaapäivä (ilmeisesti jatkossakin, mutta palkaton)

Tosin tässä mietin että repäisisikö ja sulattais pakastimen tai molemmat... Ulkona reilusti yli 20 astetta pakkasta. Koko syksy ollut harvinaisen lämmintä, ja kun tuli uusi vuosi niin iski pakkaset. Isän pihassa oleva alppiruusu oli tehnyt jo aika isot nuput, saas nähdä kukkiiko ensin kesällä...

Töissä sama tilanne jatkunut kolmatta viikkoa eli pari ollut vapaalla ja eilen taas yksi sairaslomalla, taidan itse olla ainoa joka on säilynyt terveenä eikä mulla ole ollut vapaitakaan. Onhan tietysti ollut nämä joulut ja uudenvuodet vapaana mutta niinhän se on muillakin. No katotaan mitä uusi vuosi tuo tullessaan - ja sanotaan että muutos on ainoa pysyvä asia....

Loppiainen - niin kaksi edellistä loppiaista on menneet lapsista luopumiseen, kaksi vuotta sitten lähti ensimmäinen ja viime vuonna toinen. Mutta siihenhän sitä tähdätään että lapset lähtee ja pärjää siivillään. Aikoinani tapasin tyttöjen isän loppiaisena vuonna 1989. Sen jälkeen on tapahtunut paljon hyviä asioista niinkuin myös vähemmän mukavia -  mutta elämää on eletty...

Itse tavallaan odotin aikaa jolloin olen yksikseni - kyllähän toki lapseni saavat tulla koska haluavat ja viipyä niin kauan kuin haluavat, kotiavaimetkin heillä on edelleen - mutta ajattelin että tulee aika jolloin pääsen huolehtimaan lähinnä itsestäni, päättämään koska teen mitäkin ja miten lomani vietän - ihan omilla ehdoillani. Tosin eihän se aivan noi mene - enkä sitä odottanutkaan - mutta... silleen noin teoriassa ajattelin. Onhan mulla toki huolehdittavaa, aina sitä kuitenkin huolehtii lapsistaan, vanhasta isästä, mutta ei siihen oikeastaan muita mahtuisi - kun itsestäänkin pitäisi huolta pitää. Enää en oikeastaan haluaisi jakaa arkielämääni kenenkään kanssa - ainakaan tällä hetkellä en tunne tarvetta... nautin siitä kun töiden jälkeen tulen kotiini eikä tarvitse välttämättä puhua kenenkään kanssa ja pääsee päivän tohinoista rauhoittumaan ilman että kun astuu ovesta sisään - joku kysyy, mitä meillä ruokana,,,