Päivä kerrallaan

se on elettävä. Isällä tänään huonompi päivä. Soittelin päivällä, oli väsynyt ja kipuja tietenkin oli. Juttelin hoitajan kanssa (joka muuten - oli mun opiskelukaverini vuosien takaa, eilen selvisi että on sillä osastolla töissä - olen kyllä tiennyt että tekee siellä "keikkoja"), vähän valotti tilannetta. Keuhkortg oli otettu (siskolta kuulin ettei siitä ollut hälyyttävää löytynyt), kipulääkettä saa paljon, ruoka ei oikein maistu, ravinnetta menee, pissata pitäisi, suoliston ääniä kuuntelevat... jne jne

Olen tänään taas soitellut - siskolle, veljelle, tädeille - toiselta kysyin ovatko soittaneet toiselle. Ei olleet joten soitin sitten tälle - äidin siskolle. Ajattelin että olis ystävällistä ilmoittaa heillekin varsinkin kun tiesin että miehensä oli isälle soittanut ennen leikkausta (tosin olivat luulleet et leikkaus oli tehty, eivät tienneet leikkauksen päivämäärän siirrosta). Onhan se hyvä pitää yhteyttä sinnekin päin...

Luulen kyllä ettei isä tule vielä huomenna lähtemään keskussairaalaan. Hyvähän se on että varmistavat että kaikki sujuu... Tosiasiahan se on että toipuminen kestää, ei Roomaakaan rakennettu päivässä.