En minä ole kadonnut...

muuten vaan ollut jotenkin niin kiirettä...

Isä tosiaan päässyt kotiin ja toipuminen edistyy. Veli käy päivittäin vilkaisemasssa. Siskon kanssa käymme kumpikin suunnilleen kerran viikossa - viedään ruokaa yms autellaan peseytymisessä. Isällä käy aamuisin hoitaja auttamassa puseroa päälle (ei saa käsiä nostettya kyynärvarsia ylemmäs), riisumaan pystyy jotenkin. Samalla tarkistavat tyngän ja toisenkin jalan ettei haavaumia. Isä itse pystyy hoitamaan verensokerin seurannan sekä lääkkeet - ja lämmittämään ruokaa. Ruuanlaittokin onnistuisi tosin hidasta joten olemme päätyneet valmisruokiin, joita helppo lämmittää. Hän syö sitten lisäksi salaattia, vihanneksia sekä hedelmiä....

Kotona kuljeskelee pyörätuolilla ja rollaattorin avulla, muualle saattaa lähteä kyynärsauvojen kanssa. Jossei paljon tarvitse kävellä (jos tarttee niin rollaattori mukaan). Proteesiin tottuminen on sujunut hyvin.

Muutenkin elämä menee omia ratojaan... tytöt asuvat muualla ja molemmilla on poikaystävät. Monikan kaveriin olenkin jo tutustunut, Iinan tulee tällä viikolla visiitille. Kumpikin tyttö on jo tutustunut pojan perheisiin - ja ymmärtääkseni olleet mukavia uusia tuttavuuksia. Näinhän tämän elämän kuuluukin mennä

Äitienpäivänä olivat molemmat täällä. Kävin lauantaina viemässä äidin haudalle ruusun samalla kun isää kävin auttamassa peseytymisessä. Iinan kanssa siellä käytiin. Monika tuli sitten iltasella.

Äitienpäivän iltapäivä meni jo muutaman vuoden perinteen mukaisesti meedioistunnolla (kansalaisopiston juttuja). Kuulostaa ehkä hihhulimeiningiltä mutta oikeastaan siellä on mukava lämmin tunnelma - jos mahdollisuus kokeilla niin suosittelen. Itse en ole saanut viestejä - luulen että mun asiat on aika lailla järjestyksessä eikä musta olla huolissaaan ;) - ystäväni on saanut pari yhteydenottoa näinä vuosina. Taisi olla neljäs vuosi kun siellä on käyty, aiemmin en sinne ollut kerinnyt kun mun äitienpäivä meni kotokotona äidin luona.