Lucian päivä

on myös vanhempieni vihkipäivä -64. Muistan kuinka isällä oli aikoinaan tapana ostaa mokkapapukarkkejä äidille - en tiedä mistä se tapa sai alkunsa. Nyt isällä on seitsemäs vuosi äidin jälkeen meneillään - edelleen suree, ehkei enää joka hetki - ja on hänellä ollut omissa asioissaankin näinä vuosina miettimistä; sydämen neljän suonen ohitus, jalan amputointi ja jotenkin siihen liittyen verenmyrkytys joka vei kuukausiksi sairaalan, viimeisinpänä paksusuolen syöpä joka leikattu - ainakin tähän mennessä onnistuneesti

Mun on ehkä vaikea jollain lailla ymmärtää sitä surua ja kaipuuta mitä isä tuntee - olivat lähes 47 vuotta yhdessä - illalla yhdessä nukkumaan ja aamulla ylös. 

Tänään mietin itseäni, oikeastaan en ole koskaan tottunut siihen että mulla olisi joku koko ajan vierellä, suurimman osan elämästäni olen elänyt ja nukkunut yksin, lomanikin vietän useimmiten omilla ehdoillani. En voi kuitenkaan kieltää että joskus kaipaisin...jotain -  toisaalta kukapa ei tarvitsisi hellyyttä ja tunnetta että toinen välittää... mutta elämä ei aina mee niin kuin tahtoisi tai olettaisi.
Suurimman osan ajasta olen kyllä tyytyväinen tähän elämääni - itsekseni. Mulla on ystäviä ja oma perhe - mitäpä sitä muuta ihminen tarttis...

Tässä pari kipaletta jotka kuvaavat niitä tunnelmia, kun se ei ihan riitä...