Elettyä elämää

26 vuotta sitten, tänä päivänä
- sanoin Tahdon suuressa puukirkossa.  Sitä liittoa kesti tasan yhdeksän vuotta. Yli 12 vuoden yhdessäolon jälkeen lusikat jakoon - tai no hän lähti - ja minä tyttöjen kanssa jäin. Tosin muutettiin vielä kolme kertaa seuraavan kymmenen vuoden aikana ennen kuin päädyin tänne. Nyt ovat tyttäret jo lähteneet pesästä

Tapasimme Loppiaisena -89 ja erottiin kesän korvilla 2001.  Joskus keskustelin jonkun kanssa, että odotinkohan liian kauan ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin ero. Keskustelukumppanini totesi että ehkä sinun piti katsoa se loppuun asti. Eikä ikinä ole tarttenut miettiä että jospa vielä - Sen kummemmin syitä listaamatta,  ero oli ainoa oikea ratkaisu

En ole ajatellut uusiin naimisiin mennä tai edes yhteenmuuttoa kenenkään kanssa - saisi olla aikamoinen tapaus jos minut saisi sen tekemään :) Sen voisin ehkä hyväksyä että kummallakin olis omat asunnot...vaikka aikaa yhdessä paljon vietettäisiinkin...  mutta eihän tästä elämästä koskaan tiedä, sen olen oppinut.

Sanon aina että olen sitoutumiskammoinen. En mä oikeastaan varmaan ole, ei vain ole sattunut ketään sellaista joka minut saisi muuttamaan mieleni. Ehkä tarvitsen jonkinlaista "pakottamista" että taipuisin, itse en vaadi keneltäkään mitään - ihan vapaaehtoisesti saa tulla ja mennä. Pieni ongelma sekin, mistä toinen sitten tietää että mie tahtoisin? Joku sisällä haraa vastaan että en mie ensin... kai se on jonkinlaista torjutuksi tulemisen pelkoa - tai pelko on ehkä liian vahva sana kuitenkin.
Tavallaan haluan tuntea että toinen tahtoo...  "vie sie, mie vikisen..." - no ei - ei mua viedä mihinkään jossen taho. Mut jos tykkään niin en pane vastaan.

Mutta en kadu. Ei olis tyttöjäkään jossei...

***************************************************************

On mulla miesystäviä ollut näinä vuosina, joistain kertonutkin. Ne vaan on jotekin kuivuneet kokoon. Jossain jutussa ehkä menneisyys liikaa mukana eikä aika ole oikea, tuskin koskaan, joskus itsellä vaan tulee tunne että tätä en ainakaan halua.
On ollut mies joka kävi viikollakin välillä nukkumassa vieressä ja saunomassa (muulloin iltapuheluja päivän tapahtumista), toisen kanssa olin hänen luonaan viikonloppuja kun tytöt olivat isällään. Yksi tuli kuukauden parin välein noin viikoksi - se ehkä oli hankalin, itse käyt töissä ja toinen viettää aikaansa miten viettää, levätenkin - ja illalla pitäisi töiden jälkeen jaksaa huomioida toinenkin, asuikin aika kaukana
Tyttöjä en ole moneenkaan tutustuttanut. Ajattelin eron jälkeen että en halua heille esitellä ihmistä josta en ole varma pysyykö elämässä... Nuorempi sanoi minulle  kerran tässä aika äskettäin että sun olis pitänyt hankkia heille kunnon isäpuoli :), sanoin eipä ole sattunut kohdalle
Ehkä  en oikein tiedäkään mitä haluan. 

Mutta kuten aiemminkin on puhetta, elämästä ei koskaan tiedä... mutta sen tiedän että pärjään yksinkin. Eri asia vaan että haluanko. No nää vaan ajatuksia, ei tarkkaan mietittyä. Sanoja paperilla... jaarittelua lähinnä, pois mielestä

Kai se vähän on haikea fiilis  - en minä silloin avioon mennessä ajatellut eroavani. Mutta - mun oli parempi jatkaa yksin.

****************************************************************

Rakastua voi vain vahingossa. Yritäpä
rakastua, niin ei siitä mitään tule. Lauri Sallinen

************************************************************