yksin ollessa iltasella

 kerkeää ajattelemaan...

Häälahjani tyttärelle, kehystämistä vailla

Mikä vikana kun en löydä lähelleni ketään? Ihmistä joka haluisi olla nimenomaan minun kanssani ja haluisi järjestää sille aikaa. En tarkoita 24/7 suhdetta - mutta tapaamisia silloin kun on aikaa ja halua. Enkä halua asua jatkuvasti toisen kanssa, omat asunnot kummallakin voisi olla hyvä juttu. Viikollakin. Siis yksinkertaisesti haluan ihmisen joka haluaa järjestää sitä aikaa - sillä sehän onnistuu jos halua on... 

Kaverin kanssa tänään mietittiin asiaa puhelimessa. Tultiin siihen tulokseen, että ollaan ehkä niin "vahvoja" naisia ettei me tarvita miestä pitämään meistä huolta - ja miehetkin tietää sen.  Eli on "helppo" jättää kun tietää, että kyllä se pärjää - ja yleensä mies menee sen naisen luo joka osaa vaatia - ja ehkä näyttää sen että tarvitsee... Mä en ole koskaan osannut vaatia vaan pikemminkin annan mennä - ei mun kanssa tartte väkisin olla. 

Haluisin miehen joka tajuaa että tarvitsen vapautta - ainakin henkisesti - eli siimaa pitää antaa mutta ei pidä antaa lähteä kokonaan. Tarvitsen tunteen että voin lähteä, silloin mun ei tarvitse. Se on kuin autonkin kanssa. Pitää olla auto, että voi lähteä halutessaan. Sit ei välttämättä tarttekaan ;) No joo - oli vähän ontuva vertaus - mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan.

En mä tarkoita että minut olisi nyt jätetty. Vaikea jättää kunnei sellaista suhdetta ole ollut aikoihin. On vaan "ystävä" jonka kanssa vietetään aikaa kun kummallakaan ei ole parempaa. No yleensä se on hän, jolle sitä parempaa tekemistä välillä tulee... on ehkä vähän spontaanimpi kuin minä, elää enemmän tunteella. Olen vaan tässä  analysoinut asioita ja miettinyt elämääni. Ei se tarkoita sitä etten tarvitsisi toista mutta pärjään ilmankin. Viime aikoina tosin olen olen kaivannut kosketusta ja läheisyyttä enemmän kuin aikoihin. Ehkä se on tämä aika... kun muutenkin on jatkuvasti yksin kotosalla - työtkin tekee yksin. Kaipaan tanssimistakin - vaikken olekaan siinä hyvä - siinä pääsee kuitenkin toisen lähelle. Mutta - on se vähän huono korvike, myönnän

Oikeastaan vähän pelkään tulevaa. Kun ehkä palataan jollain lailla entiseen - tai tuskin aivan. Mutta osaanko mä enää mennä. Jos jumitun tänne kotiin? Uskallanko enää "antautua" tunteen vietäväksi?